Viime keväänä istuskelin Denalla kera joukon hyvin ajatusrikkaita ihmisiä. Meillä oli idea ja halu luoda jotain merkittävää ja kaikille yhteistä, jotain joka osoittaisi suuntaa vääjäämättömällä tulevaisuudelle. Suuren kiinnostuksen vallassa pääsin vierestä katsomaan kuinka yhdistys nousi neitsytlennolleen. Ja ilokseni sain huomata runsaan ajatuksenjuoksun löytävän myös määrätietoisuutta. Projekti todella eteni. Siksipä olinkin onnessani päästessäni itsekin viimein auttamaan kaikessa tässä niin kovin uteliaisuutta herättävässä kudelmassa. Ja voi pojat, kuinka sitä sitten innostuukaan. Ihminen tarvitsee todelliselta tuntuvaa työtä.
Olin siis matkalla kohti keskikesää ja Tamperetta, kun Tuomas yllättäen ilmoitti kaipaavansa ylimääräistä käsiparia (ja selkälihasta) näiden kuuluisien laatikoiden liikuttelemiseen. Olin tietysti heti kiinnostunut ja hassusti hajonneen pakettiauton puksuteltua Tammelan torin kupeeseen lähdimme viettämään alkuiltaa multasäkit mukanamme. Olin hyvin innoissani koko kuviosta: saisimme ajaa kuin isotkin pojat yli nurmikon, kököttää huomiohaalareissa kivasti maalattuja laatikoita täytellen ja jutustella uteliaiden ohikulkijoiden kanssa hyvää sanomaa levittäen. Ja tietysti nähdä kokonaisuudessaan aivan uusi puoli Tampereesta, miten sen kuori todella rakentuu ja miten lopulta arkisestikin silmään osuvat elementit ovat aina päätyneet paikoilleen vasta jonkun toisen työpanoksen tuloksena.
Saimme laatikot istutettua Sorsapuistoon, Kalevan harjulle ja Verkatehtaan puistoonkin, viimeisimmän kerätessä ohikulkijoiden suurta ihmetystä ja epäluuloakin. Mutta lopulta positiivinen ulosanti tuntui voittavan. Ihmisistä taitaa sittenkin pohjimmiltaan olla aika kivaa kohottaa tukensa viattomuudelle. Laatikoiden asetteleminen oli luovaa touhua, jonkinlaista ajatuksenlukua ihmisten kulkureittejä mittaillessa ja tulevan kasvuston näkyvyyttä arvaillessa. Jokainen paikka tuntui imaisevan ajatuksen omakseen, juuri omalla tavallaan, ja lannoitteella täytetty laatikko sulautui kuin maalattuna aina joka maisemaan. Tuolla se sointuu silmään vasten lammenrantaa, tuolla somistaa harmaan seinän betonilakanaa. Tahdoin, ja tahdon yhä nähdä tämän pysyvänä projektina, tahdon nähdä vekkulia värimaailmaa ja kasvavaa elämä ylistävän pienoispuutarhan aitona osana ihmisen kaupunkia, ihmisen kotia.
Työnteko livahti ohi kellon, ja kohta olikin yö. Olin hyvin tyytyväinen. Olin ollut auttamassa jotain ihan oikeasti tärkeää ja mielenkiintoista ja olimme saaneet paljon aikaan sen eteen. Nyt saatoin vain hymyillä ja uskoa ihmiseen ja siihen meille jokaiselle kuuluvaan haluun jakaa hyvää pitkin jalanjälkiämme. Lopusta, niin uskosta kuin sen tuloksestakin, vastaisi nyt vain kesä ja sen kulku ja ehkä vähän onnikin. Siunausten jälkeen hyppäsimme taas autoon ja huristimme voittajina kohti Pispalaa. Työ oli tehty ja vielä ehtisi nauttia hetken jalkapalloakin. Sitten koittaisi juhannus ja sitten toivottavasti se aurinko. Sen kanssa kun vain ehtisi vielä liittoutumaan.
Hyvää kesää kaikille, ja paljon hyvää uskoa! Sillä sopii ruokkia ahkeraa kättä ja katsella kiitosta.
-Matias
Suomen Talkoot 